Pohdintaa osittaiseen omavaraisuuteen pyrkimisestä

Haaveilin kauan, että saisin pienen talon kotipaikkani metsän laitaan niin, että keittiön ikkunasta näkyisi peltoaukea ja olisin lähellä lapsuuden puroa ja metsää. Tai sitten niin, että olisin remontoinut oman kotitaloni. Haaveilin, että katsoisin aamukahvipöydästä kuinka koira juoksisi pellolla vapaudesta nauttien. Näkisin kuinka vuodenajat vaihtuvat, säät vaihtelevat ja miten luonto värjää maiseman vuodesta toiseen vuodenaikojen mukaan.  Lapset ilmoittivat painokkaasti, että he eivät maalle muuta koskaan. Haaveeni ei koskaan toteutunut, vaan kiduin vuosia tuijottaen naapurien seiniä kuolevassa lähiössä. En olisi aiemmin uskonut, että olen tätä mieltä, mutta on hyvä ettei haaveeni toteutunut.

Oma koti

Nyt asun pienessä talossa. Jokaiselle vähäisistä neliöistä on käyttöä, hukkatilaa ei ole ja kuitenkin kaikki tarvittava on löytänyt paikkansa. Olemme tuoneet oman lisämme tähän taloon ja poistaneet asioita, mitkä eivät ole meille merkityksellisiä. Talon lähellä meillä on pieni lampi ja puro. Metsää ympärillä, josta saamme polttopuut. Peltoa olemme muokanneet vanhalla traktorillamme ja omat perunat on saatu kasvamaan. Sitä ihmettelemme jokaisella peruna-aterialla. Kasvimaalla kasvaa sipulia, parsakaalia, porkkanaa ja palsternakkaa. Kasvihuone näyttää viidakolta tähän aikaan vuodesta. Lihan saamme metsästämällä ja kaneista, kananmunatkin omilta kanoilta. Kalat pyydämme itse. Lähimetsistä saamme marjat ja sienet. Meillä ei ole kiire, vaan aika saa erilaisen merkityksen kuin esimerkiksi töissä tai kaupungissa. Meiltä puuttuu ne paljon parjatut aikavarkaat: telkkari ja sosiaalinen media. En minäkään mikään puhtoinen tuon asian suhteen ole! Aikaisemmin katsoin telkkaria, vaikka mitään järkevää sieltä ei mielestäni tullutkaan. Seurasin Facebookista mitä muille ihmisille kuuluu. Jollakin tapaa tuo ei kuitenkaan tuntunut hyvältä. Puhelimen palvominen, jokaiseen kilahdukseen huomion siirtäminen. Mietin, ketkä on ne ihmiset keitä oikeasti kiinnostaa minun ajatukseni tai mitä minulle tapahtuu. Kenelle minä olen merkityksellinen. Väitän, että se on tärkeää kenelle tahansa ja juuri se seikka johtaa meidät ihmiset etsimään merkitystä omalle olemassa olollemme. Kenellä enemmän, kenellä vähemmän. Kenellä tiedostaen, kenellä tiedostamatta. Kuka kysyy minulta sitä tarkoittaen, että mitä minulle kuuluu. Kenen ajatukset tai elämäntapahtumat aidosti kiinnostavat minua ja ovat minulle merkityksellisiä. Ketkä ihmiset vievät minulta ja ketkä antavat. Kuka antaa ja kuka ottaa. Ja millä hinnalla. Mitkä asiat tuovat elämääni hyvää ja mitkä kuluttavat. Päätös jättäytyä tuon kaiken ulkopuolelle vaati paljon ajatustyötä ja kipeitäkin päätöksiä, mutta väitän, että ne kaikki olivat tavalla tai toisella tarpeellisia. En todellakaan tiedä olenko täysin oikealla tiellä, mutta haluan pitää huolta itsestäni ja meidän elämästämme täällä kotona.

En osaa tarkasti sanoa onko tuo edellä kerrottu tuonut elämääni pelkästään rauhaa. Toisaalta se on tuonut myös jonkinlaista yksinäisyyttä ja tunnetta siitä, että olen jonkinlainen outolintu. Nykyajan jarru ja takapajuinen jääräpäinen emäntä. Nöyryyttä se on ainakin tuonut ja se on ollut tervetullutta. Myös ajoittain suhteellisuudentaju on kasvanut ja joissain asioissa taas suhteellisuus on koko ajan veitsen terällä.

Olen joskus lukenut jostain termin ”omavaraisuuspäissään tehty”. Se kuvaa meitä hyvin. Suhteellisuudentaju ja nöyryys on kasvanut esimerkiksi silloin, kun  peltojen muokkauksen ja kalkitsemisen jälkeen täytyy vaan todeta, että pyllylleen meni. Erilaisilla riistapeltosiemenillä kylvettyjä peltoja koristaa nyt pääasiassa hyvin kukoistavat horsmat. Mielikuvassani siinä hulmuaa riistapelto, johon voi poiketa hirvet, metsäjänikset tai jopa kauris. Metsäkanalinnut saavat mielikuvassani suojan riistapellossamme. Sinne meni melkein sata euroa rahaa ja tuntien työ ja vaiva. Opimmeko tästä jotain? Sen, että jos sanotaan, että ilman myrkytystä, kuten me tehdään, homma ei vaan voi toimia. Sen, että jos ei halua myrkkyjä pellolleen, homma ei vaan voi toimia. Sen, että myrkkyjä täytyy laittaa, mutta myrkkyjä et voi ostaa, kiitos Eu-lainsäädännön (tätä en tosin välttämättä pidä huonona asiana). Eli taaskaan homma ei vaan toimi. Suhteellisuudentaju kasvaa, kun ymmärtää, että näin tämä nyt on ja ensi vuonna uudet kujeet. Nöyryyskin kasvaa, koska vaikka mitä tekisin tässä tilanteessa niin nekin vähäiset riistanauriit on öttiäiset syöneet, mutta horsma kasvaa. Kanit syövät siis ensi talvena heinää, rehua ja pajua. Ja horsmahan lisää maidontuotantoa, sanovat vanhat viisaat.

Tällä hetkellä kilvoittelen noiden kanien määrän suhteen. Niko on erittäin ystävällismielisesti rakentanut minun kanssa aina ja aina uusia häkkejä kaneille. On haettu heinää ja rehua. On haettu kaneja ympäri Pohjois-Savoa ja Kainuuta. Ja vieläkin minä joka päivä tarkistan millaisia kaneja on myytävänä. Suhteellisuudentajuani koetellaan. Ja Niko vaan sanoo, että osta, jos haluat…

Tänään sain viestiä aiemmin kotia vaihtaneista sisaruksista ja hyvä hyrinähän siitä tuli. Niillä pupusilla on hyvä koti ja rakastava ihmisemo. Mitä muuta voi toivoakaan. Elämä on täyttä, kun siinä on aidot tunteet mukana. Silloin, kun näkee ja kuulee ympärillä olevan. Näin minä ajattelen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s