Vuorotteluvapaa summa summarum

Tässä yksi ensimmäisistä valokuvista vuorotteluvapaan alusta. Haaveilua…

Nyt oltuani töissä ensimmäisen viikon vuorotteluvapaan jälkeen on aika katsoa taaksepäin kulunutta pitkähköä vapaata. Ei niinkään siitä näkökulmasta mitä sain aikaan sinä aikana, vaan mitä tunsin ja ajattelin. Pidemmän työputken aikana koen välillä, että tunnen pääasiassa työtunteita ja ajattelen työasioita. Toki tällöin myös kotiasioita, mutta nekin kääntyvät herkästi suoritus- ja tehtäväkeskeisiksi. Vaikka en ole koskaan kokenut olevani oravanpyörässä niin jonkinlainen pyörä ajatusmaailmaa pyörittää. Onko se sitten nyky-yhteiskunnan vaatimukset, raha, oman arvomaailman häilyvyys vai mikä, en osaa vastata. Toisaalta väitän, että harva työ on yhtä aitoa kuin työni varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. Minä olen niin mahottoman ylpeä omasta työstäni! Työyhteisööni kuuluu 3-6 -vuotiaita lapsia ja vielä tuossa vaiheessa kukaan ei ole muuta kuin aidosti ja oikeasti on. Toki työyhteisöön kuuluu myös kollegoita, mutta seura tekee kaltaisekseen ja opeteltuun teeskentelyyn ei ole varaa, eikä aikaa. Voisin kertoa sinulle loputtomasti hyvistä kokemuksista työssäni, mutta ehkäpä nyt vain muutama asia, koska tarkoitushan oli kertoa vapaasta, ei työstä. Kun me aikuiset olemme olleet ajatuksen tasolla arvostavana ja tasa-arvoisena läsnä lapset tulevat lähelle avoimina ja luottavaisina. Silloin tuntee onnistuneensa! Ei meidän lasten tai aikuistenkaan tarvitse olla täydellisiä tai virheettömiä, kun kaadutaan niin noustaan yhdessä. Kun yksi murtuu, niin kaikki tukevat. Kun itkettää niin itketään. Kun naurattaa niin nauretaan. Kun kiukuttaa niin kuullaan ja keskustellaan. Eletään elämää. Koskaan, EI KOSKAAN, voi olla varma mitä päivä tuo tullessaan. Miksi sitten halusin unelmatyöstäni vapaalle?

Haluan tehdä työni hyvin. Haluan kehittyä työssäni. Haluan antaa töissä koko työminäni Iisalmen kaupungin käyttöön. Teen töissä töitä. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta en ole siellä viihtymässä vaan tekemässä jotain pienen rahallisen palkkani eteen. Henkinen palkka on mittaamaton, siihen ei ole olemassa mitään mittayksikköä. Kotona haluan mennä eteenpäin, kehittää Puutteelaa. Rentoutua neuloen, ihmetellen, pohtien. Olen erittäin sitoutunut Puutteelaan ja meidän elämäämme täällä. Koin, että kaikkeen ei aika riitä. Koin, että Nikon ollessa kesän kotona minä haluaisin viettää yhdessä edes yhden kesän. Ilman aikatauluja, ilman velvoitteita. Toivoin, että näkisin lapsiani enemmän. Ikävöin heitä kaikkia valtavasti koko ajan.

Sain säästettyä rahaa vuorotteluvapaata varten ja näin ollen pitkästä lomasta tuli totta. Jännitin miten vuorottelukorvaus järjestyy, riittääkö se säästöjen kanssa ja miten yhteistyö Tehyn kanssa sujuu. Turhaan jännitin! Tehyn ihmiset hoitivat työnsä nopeasti, asiantuntevasti ja mikä tärkeintä aidolla lämmöllä opastaen. Odotin lomaa todella paljon! Toukokuun alussa jäin kotiin, Niko jatkoi vielä töitä muutaman viikon. Alussa puhkuin intoa ja sain välillä yksin ollessani melkoisia tunnekuohahduksia. Kiersin pihapiiriämme ja suunnittelin. Pysähdyin ajattomiksi ajoiksi ihmettelemään sammaloitunutta kantoa, puun oksassa puhkeamassa olevaa silmua, navetan seinän kulunutta maalia. Aika valui pois. Välillä sisällä kupli pienen lapsen kaltainen nauru, mutta välillä purskahdin itkuun. En tiennyt mitä asiaa itkin ja toisaalta itkin kaikkea. Itkin kauneutta, itkin ikävääni, itkin yksinäisyyttäni. Koin välillä olevani näkymätön. En ole mukana sosiaalisessa mediassa ja ei nykyaikana ole tapana kysyä toistemme kuulumisia. En minäkään tee niin. En enää edes tiedä keneltä kysyisin. Toisaalta vuorotteluvapaan tarkoitus oli juuri se, että pysähdyn ja olen hiljaa, yksin ja yhdessä. Ja kuitenkin välillä koin syvää pettymystä elämääni, eikö kukaan näe minua, eikö kukaan tarvitse tai kaipaa minua. Elämä Nikon kanssa ja elämä Puutteelassa kasvoi entisestään merkityksellisemmäksi ja suuremmaksi. En viettänyt enemmän aikaa lasteni kanssa. Heillä on omat elämänsä ja minä kuulun niihin enää harvoin. Liian harvoin. Repivän liian harvoin.

En kokenut olevani väsynyt lomalle jäätyäni, vaan puhkuin intoa. Täytin päiviä fyysisellä työllä ja kevyemmällä puuhailulla. Neuloin paljon ja päivät kuluivat vauhdilla. Nautin siitä, kun illalla olin kaikesta tehdystä ja koetusta niin uupunut, että nukahdin syvään uneen. Aamulla heräsin virkeänä ajatukset täynnä uusia ideoita ja varovaisen toiveikkaita suunnitelmia. Välillä vain olin. Olin, koin ja elin elämää. Aika alkoi hävitä entistäkin nopeammin, kun Niko jäi lomalle ja pian viikonpäivät ja viikot menettivät merkityksensä. Oli kuin usva olisi laskeutunut ajatuksiini.

Elokuun alussa Nikolla alkoi jälleen työt ja se oli ensimmäinen pysähdys minun ajattomassa ajassani. Aloin jännittää töihin palaamista. Osaisinko tehdä siellä asioita oikein? Tietoisesti pyrin siihen, että en ajattele työtä ja työhön paluuta. Minulle tuli lähes pakkomielle siitä mitä kaikkea minun täytyy tehdä ennen kuin työt alkaa. Aivan kuin minun elämäni loppuisi 6.9.2021 klo 9.00 ja hyppäisin jonkun toisen ihmisen elämään. Tuntemattomaan ja pelottavaan. En osaa perusteella miksi koin niin voimakkaasti, vaikka olenkin tehnyt työtä jo reilusti yli 20 vuotta. Osaan varmasti edes jotain tehdä, vaikka olisin poissa neljä kuukautta. Vain neljä kuukautta. Hivenen ylireagoin asiaa. Tein mielessäni ja paperille listoja mitä minun täytyy tehdä ja tiesin jo listoja tehdessäni, että en tule niitä toteuttamaan, ei minulla riittäisi aika eikä voimavarat. Sitten luovutin. Metsästys alkoi ja se on minulle sekä mukavaa aikaa käpertyä omiin puuhiin ja ajatuksiini, mutta koen myös yksinäisyyttä metsästyksen alkaessa. Tavallaan suhteeseemme tulee vieras, joka vie Nikon mielenkiinnon ja ajan. Olen nolostuttavalla tavalla mustasukkainen näkymättömälle ja kuitenkin nautin yksinolosta. En ole ainut metsästävän miehen vaimo, joka tuntee samaa ristiriitaista ja vaikeasti määriteltävää tunnetta.

Kun pääsin metsästäjänvaimonkriisistä eteenpäin alkoi töihin paluu olla lähellä. Ja paniikki palasi. Nyt tuntuu hullulta, että olin niin hölmö. Kun palasin töihin aloin välittömästi tekemään töitä aivan kuin en olisi ollutkaan poissa. Uusiin lapsiin toki tutustun hiljalleen kunkin lapsen oman rytmin mukaan, mutta vanhojen tuttujen kanssa jatkoimme siitä mihin jäimme. Sain tosin kommentin, että: ”Aika pitkään olit lomalla…” Ja sanojan ilme kertoi, että kai se nyt vähän vähempikin olisi riittänyt. Että ei tässä muillakaan ole tuollaisia lomia. Kommentoija on 4-vuotias. Nyt viikon jälkeen voin sanoa, että tämä työ on se minkä minä osaan. Osaisin toki sanoa jo ensimmäisen viikon jälkeen monta asiaa mitä tekisin toisin, mutta nyt menen eteenpäin sen sijaan, että jäisin ruoskimaan itseäni. Joskus on hönö-olo ja ei vaan ymmärrä, vaikka pitäisikin ymmärtää. Nyt puhkun selkeän kirkasmielistä intoa. Ideoin, jarruttelen itseäni ja suhteutan ideani käytettävissä oleviin resursseihin ja nautin. Minä nautin työstäni niin paljon, että luulen sen näkyvän myös ulospäin. Kun saan kiitosta ja hyvää palautetta työstäni, jopa pelkästä olemassa olostani, tunnen näkyväni. Minä olen merkityksellinen.

Ja tässä viimeinen valokuva ennen töiden alkua. Kanat pääsivät sisäkanalaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s